Olen aina kokenut vetoa tietynlaisiin ihmisiin. En edes ymmärtänyt miksi. Jokin heidän tavassaan katsoa maailmaa, heidän herkkyydessään tai omaperäisyydessään sai minut tuntemaan oloni nähdyksi. Vasta myöhemmin, kun olen alkanut hahmottaa omaa neurovähemmistöön kuulumistani, olen huomannut, että moni näistä kirjailijoista, näyttelijöistä ja taiteilijoista on itsekin kuulunut neurovähemmistöön. Jokin sisäinen tunnistin osasi yhdistää meidät jo ennen kuin sanat tai diagnoosit antoivat selitystä.
Taide on usein toiminut peilinä: se, mitä en itse osannut sanoittaa, löytyi toisen kynästä, laulusta tai roolista. Kun katsoin Pharrell Williamsin Piece by Piece -elokuvan, tunnistin taas saman tunteen. Pharrell kertoi tarinansa Lego-palojen kautta – ei tavanomaisena lineaarisena elämäkertana, vaan värikkäänä, rytmikkäänä ja välillä kaoottisenakin rakennelmana. Juuri sellaisena kuin elämä monesti on: pala palalta kasattua, etsien muotoaan, eikä aina muiden käsitettävissä.
Huomasin myöhemmin, että elokuva on saanut osakseen myös paljon kritiikkiä. Monien mielestä Lego-palojen kautta kerrottu elämäntarina oli vaikea seurata ja tuntui sekavalta. Minulle taas juuri tuo rakenne teki tarinasta aidon ja omanlaisensa. Pharrell kertoi oman tarinansa niin kuin hän itse halusi – palasina, väreinä ja rytmeinä – ja jakoi samalla hyvin herkkiä asioita itsestään. Samalla jäin miettimään, miten helposti toisen tapa kertoa tarinansa voidaan ohittaa. Se, mikä Pharrellille oli aito ja intiimi keino avata omaa sisäistä maailmaansa, voidaan jonkun toisen silmin nähdä vain erikoisena kikkailuna tai keinona tehdä rahaa. Juuri tässä näkyy empatiakuilu: jos ilmaisu ei vastaa valtavirran odotuksia, se voi näyttäytyä tyhjänä, vaikka todellisuudessa tekijä on päästänyt yleisönsä hyvin lähelle ja jakanut jotain syvästi henkilökohtaista.
Elokuvaa katsoessa pysähdyin erityisesti kahteen ajatukseen. Ensinnäkin siihen, miten tärkeää on, että joku luottaa sinuun. Pharrell kertoi, miten hänen nuoruutensa mentorit ja ystävät näkivät hänessä potentiaalin, silloinkin kun hän itse vielä epäröi. Pieni tuki, oikea-aikainen rohkaisu, voi olla se ratkaiseva kipinä, joka saa luovan voiman syttymään. Toiseksi siihen, miten vähitellen oma sisäinen luottamus voi vahvistua niin paljon, että sillä murretaan ulkopuolisten odotukset. Kun Pharrell yhdisti synesteettiset näkemyksensä, omaperäisen rytmitajunsa ja halunsa tehdä asioita toisin, tuloksena oli jotain niin mullistavaa, että ympäristö ei aluksi edes ymmärtänyt mitä oli tapahtumassa.
Tämä dynamiikka on tuttu monille meistä, jotka elämme neurovähemmistönä: ympäristö ei aina osaa nähdä lahjojamme, vaan kiinnittää huomiota siihen, mikä poikkeaa totutusta. Mutta jos löytyy edes yksi ihminen, joka luottaa ja uskoo, opettaja, ystävä, työtoveri, läheinen, voi se luottamus voi olla ratkaisevaa. Se luo mahdollisuuden myös sisäisen luottamuksen kasvulle. Ja kun tuo luottamus on paikallaan, voi toteuttaa asioita, jotka ulkopuolisen silmin näyttävät käsittämättömiltä, jopa mahdottomilta.
Piece by Piece muistutti minua myös siitä, että oma tarina ei tarvitse mahtua muiden muotteihin. Pharrell ei halunnut perinteistä dokumenttia, vaan valitsi Lego-palat – keinon, joka tuntui enemmän häneltä. Tämä itsessään oli teko, joka sanoi: “minun tapani kertoa on arvokas, vaikka se ei olisi tavallinen.” Samalla tavalla jokainen neurovähemmistöön kuuluva kertoo omaa tarinaansa omilla ehdoillaan, joskus väreinä, joskus rytmeinä, joskus hiljaisuutena.
Itselleni fantasia, musiikki, kirjat, sarjakuvat ja mielikuvitus ovat olleet pakopaikka maailmasta, joka monesti tuntui aivan liialliselta. Niiden kautta sain rakentaa omia maailmoja, joissa herkkyys ja erilaisuus eivät olleet esteitä vaan rikkauksia. Vasta aikuisena olen saanut selityksiä sille, miksi näin oli, miksi juuri nämä tilat tuntuivat kodilta silloin, kun muu todellisuus oli raskas kantaa.
Kun katson taaksepäin omaa vetovoimaani “tietynlaisiin ihmisiin”, ymmärrän nyt, että kyse ei ollut sattumasta. Se oli tunnistamista, vaikka sanat puuttuivat. Heidän kauttaan löysin peilejä, jotka vahvistivat, että en ole yksin. Pharrellin tarina vahvistaa tätä kokemusta: luottamuksen voima on sekä sisäinen että ulkoinen, ja se voi synnyttää jotain, joka muuttaa kokonaisia kulttuureja.
Mitä jos jokainen meistä näkisi toisissaan palat, jotka ovat jo olemassa, ja uskaltaisi luottaa niiden potentiaaliin. Silloin maailma voisi olla rakennelma, jossa moninaisuus ei ole poikkeus vaan rikkaus ja jokainen voisi kimaltaa juuri sellaisena kuin on.