Mitä jos näemme erilaisen hermoston vahvuutena?
Lapsena saatoin viettää tunteja luonnossa, katsellen miten muurahaiset rakensivat pesäänsä, oravat etsivät ruokaa ja miten pieniä ihmeitä löytyi kaikkialta ympäriltä. En kokenut niissä hetkissä yksinäisyyttä, vaan yhteyttä. Siinä missä toiset etsivät kontaktia puheella, minä löysin sen hiljaisuudesta.
Aikuisena olen ymmärtänyt, että tämä ei ole vain erilaisuutta. Se on toinen tapa kokea yhteys, hermoston oma kieli, joka ei aina tarvitse sanoja.
Neurovähemmistöjen hermosto voi olla kuin herkkä antenni. Se vastaanottaa hienovaraisia signaaleja, eläimen hengityksen, tuulen suunnan tai toisen ihmisen tunnetilan. Se voi uuvuttaa, jos ympäristö on liian kova, mutta se on myös valtava vahvuus.
Tällainen herkkyys tuo maailmaan empatiaa ja ymmärrystä, jota ei voi opettaa käsikirjasta. Se voi tehdä ihmisestä erinomaisen kuuntelijan, taiteilijan, tutkijan tai hoitajan.
Kun alamme nähdä nämä piirteet vahvuuksina ja lahjoina, emme enää kysy, miten korjata, vaan miten tukea ja arvostaa. Silloin yhteiskunta muuttuu hieman inhimillisemmäksi ja jokainen hermosto saa soida omalla taajuudellaan.