Mitä jos näemme erilaisen hermoston vahvuutena?

Lapsena saatoin viettää tunteja luonnossa, katsellen miten muurahaiset rakensivat pesäänsä. Se ei ollut yksinäisyyttä, vaan yhteyttä. Siinä missä toiset etsivät kontaktia puheella, minä löysin sen hiljaisuudesta.

Aikuisena olen ymmärtänyt, että tämä ei ole vain "erilaisuutta". Se on toinen tapa kokea yhteys – hermoston oma kieli, joka ei aina tarvitse sanoja.

Neurovähemmistön hermosto voi olla kuin herkkä antenni: se vastaanottaa hienovaraisia signaaleja – eläimen hengityksen, tuulen suunnan, toisen ihmisen tunnetilan. Se voi uuvuttaa, jos ympäristö on liian kova, mutta se on myös valtava vahvuus.

Tällainen herkkyys tuo maailmaan empatiaa ja ymmärrystä, jota ei voi opettaa käsikirjasta. Se voi tehdä ihmisestä erinomaisen kuuntelijan, taiteilijan, tutkijan tai hoitajan.

Kun alamme nähdä nämä piirteet lahjoina, emme enää kysy "miten korjata", vaan "miten tukea ja arvostaa". Silloin yhteiskunta muuttuu hieman inhimillisemmäksi – ja jokainen hermosto saa soida omalla taajuudellaan.