Turvallisuuden merkitys vuorovaikutuksessa

Joskus olen miettinyt, miksi joissain tilanteissa sanat tuntuvat juuttuvan kurkkuun. Ei siksi, etten tietäisi mitä haluan sanoa, vaan koska ympäristö ei tunnu turvalliselta.

Hermosto kuuntelee koko ajan: äänensävyjä, katseita ja tilan energiaa. Kun jokin niissä tuntuu uhkaavalta, keho vetäytyy sisäänpäin – ja yhteys katkeaa ennen kuin se ehti edes alkaa.

Turvallisuus ei ole vain uhkan poissaoloa. Se on tunne siitä, että saa olla juuri sellainen kuin on. Se syntyy, kun toinen ihminen ei kiirehdi, katsoo lempeästi, ei vaadi eikä tulkitse liikaa.

Monelle neurovähemmistöön kuuluvalle tällainen turvallisuus ei ole itsestäänselvyys. Siksi monet meistä ovat oppineet havainnoimaan kaikkea ympärillä olevaa herkästi – kuin jatkuvasti viritettyinä tunnistamaan, onko nyt hyvä hetki avautua vai pitääkö suojautua.

Kun ympäristö muuttuu hyväksyväksi, tapahtuu jotakin yksinkertaista ja ihmeellistä: sanat alkavat virrata, hengitys kevenee ja keho kertoo – nyt on turvallista olla yhteydessä.